Sarvi - Riista-asioiden uutiskirje

marraskuu 2007
Onko villieläimille tilaa 2000-luvun Euroopassa? "Think global, act local" -paradigman suuri haaste

Toinen mahdollisuus

1900-luvulla Euroopan suurpetojen kohtalonhetket olivat lähellä. Susi, ruskeakarhu, Euraasian ilves ja ahma olivat olleet ensimmäisinä asuttamassa jääkauden etenemisten ja vetäytymisten muovaamia alueita. Nämä neljä lajia selviytyivät hyvin seuraavien vuosituhansien ympäristömuutoksista. Ihminenkään ei ollut niille vakava uhka ennen kuin tuliaseet ja myrkyt tulivat käyttöön 1500- ja 1600-luvuilla. 1900-luvun alkupuolelle tultaessa ihmiset olivat jo pitkään suorastaan vainonneet suurpetoja (pyydykset, aseet ja myrkyt), metsät olivat hävinneet laajoilta alueilta ja suurpetojen tärkeimpien saaliiden, suurten kavioeläinten, kannat olivat laskeneet lähelle sukupuuttoa. Nämä yhdessä johtivat suurpetojen määrien ja elinalueiden dramaattiseen laskuun. 1900-luvun puolivälissä näiden lajien esiintyminen oli veitsenterällä lähes kaikkialla Euroopassa.


1960- ja 1970-luvuilla alkunsa saanut ympäristöliike tuli juuri ajoissa pelastamaan suurpedot sukupuutolta Euroopan mantereella. Ihmisten asenteissa tapahtui suuria muutoksia, jotka johtivat muutoksiin myös lainsäädännössä. Metsäala kasvoi, suurten kavioeläinten kannat elpyivät ja paremmat olosuhteet johtivat suurpetokantojen runsastumiseen. Tällä hetkellä useimmat kannat, muutamia merkittäviä poikkeuksia lukuun ottamatta, ovat joko vakaita tai kasvussa. Kehitys on tapahtunut pääasiassa luonnollisen lisääntymisen kautta, mutta joillain alueilla karhu ja ilves ovat myös hyötyneet uudelleenistutusohjelmista. Välitöntä sukupuuttovaaraa ei siis enää ole - toisin sanoen, olemme saaneet toisen tilaisuuden yrittää löytää tapoja elää kestävällä tavalla yhdessä näiden lajien kanssa. Yhteiselo suurpetojen kanssa ei kuitenkaan ole helppoa, vaan niihin liittyy varsin ainutlaatuisia haasteita.

Moderni eurooppalainen ympäristö


Yksi ilmeinen asia tahtoo usein unohtua. Euroopassa ei ole enää erämaata, vaan ihmiset ovat ottaneet koko alueen hallintaansa. Puolittain luonnontilaisia elinalueita on vielä melko paljon, monet näistä suojelullisesti hyvin arvokkaita, mutta suuria alueita, joilla suurpedot voisivat vaellella vapaasti joutumatta kontaktiin ihmisen kanssa, ei enää ole olemassa. Luonnonpuistomme ja muut suojelualueemme ovat aivan liian pieniä suurpetojen kaltaisen lajien elinalueiksi, ja useimmat suojelualueet ovat myös ihmisten aktiivisessa käytössä. Jos siis haluamme säilyttää suurpedot Euroopassa, tämän on tapahduttava samassa ympäristössä, jossa elämme, työskentelemme ja vietämme vapaa-aikaa. Tämä vaatii suojeluajattelua, joka perustuu ihmisen ja luonnon yhteensovittamiseen samassa, yhteisessä ympäristössä - ei niiden erottamista toisistaan, kuten on tehty esimerkiksi Afrikassa ja Intiassa, missä suurten nisäkäslajien suojelu usein perustuu ihmisiltä suljettuihin suojelualueisiin.


Olosuhteet vaihtelevat

Yksi haaste suurpetojen suojelussa on se, että tilanteet ja olosuhteet poikkeavat huomattavasti toisistaan. Onneksemme meillä on useita hyvin suuria kantoja, joissa kutakin lajia on satoja yksilöitä - esimerkiksi Karpaattien, Dinaaristen vuorten ja Baltian alueen karhu- ja susikannat, sudet Pyreneitten niemimaan luoteisosissa ja ilves Skandinaviassa. Näiden kantojen elinkelpoisuus ei ole millään tavoin kyseenalainen. Vastakohtana näille on lukuisia erittäin pieniä kantoja, joissa kunkin lajin yksilöitä on alle 150, joskus vähemmän kuin 50. Esimerkkejä näistä kannoista ovat karhu Espanjassa Pyreneitten niemimaalla, Italian Alpeilla ja Abruzzon alueella Keski-Italiassa, ilves Etelä-Balkanin alueella ja susi Saksassa ja Skandinaviassa. Näiden kantojen elinkelpoisuus pitkällä aikavälillä on kaikkea muuta kuin turvattu. Näin suuresti poikkeavat kannat mitä ilmeisimmin vaativat hyvin erilaisia hoitokäytäntöjä. Tilanne voi myös vaihdella kannan elinalueen eri osissa. Esimerkiksi Karpaattien Puolan puoleisilla alueilla karhukanta koostuu muutamasta pienestä ja hajanaisesta osasta, kun taas Romanian puolella kanta on moninkertainen ja yhtenäinen.


Suurpedot elävät varsin erilaisilla alueilla Euroopan eri osissa. Susi näyttää pärjäävän parhaiten hyvinkin erilaisissa ympäristöissä. Keski-Espanjassa ne elävät maatalousvaltaisilla tasankoalueilla, joilla on hyvin vähän metsää ja luonnonvaraiset saaliseläimet ovat myös vähissä. Toisaalta sudet viihtyvät Itä-Euroopan lehtimetsissä ja Skandinavian pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Karhu ja ilves näyttävät myös sopeutuvan hyvin erilaisiin ympäristöihin.


Ja lopuksi, eläinten kanssa samoissa ympäristöissä elävien ihmisyhteisöjen yhteiskunnalliset ja taloudelliset tilat ja tilanteet ovat hyvin erilaisia. Ne vaihtelevat hyvin rikkaista äärimmäisen köyhiin; yhteisöistä, joille suurpedot ovat jotain aivan uutta, sellaisiin, jotka ovat aina eläneet yhdessä näiden lajien kanssa. Erot johtavat aivan erilaiseen sietokykyyn ja asenteisiin näitä lajeja kohtaan. Kaikesta tästä vaihtelusta johtuen suurpetojen säilyttämiseksi Euroopassa ei voi koskaan olla yhtä ainoaa, kaikille sopivaa strategiaa.


Hankalat naapurit

Suuresta karismastaan huolimatta suurpedot eivät aina ole helppoja naapureita. Joissain olosuhteissa ne voivat tuntua jopa "helvetillisiltä" naapureilta. Useimmissa tilanteissa ja useimmille ihmisille suurpetojen olemassaolo on jokseenkin huomaamatonta. Petojen ja ihmisten intressien välillä voi kuitenkin olla monenlaisia ristiriitoja, jotka voivat joskus olla hyvinkin vakavia. Konfliktit ovat lähes väistämättömiä aina, kun suurpetoja ja kotieläimiä on samalla alueella, ellei kotieläimien suojelemiseksi käytetä esimerkiksi sähköaitoja, paimenia tai vahtikoiria. Alueilla, joilla on aina ollut suurpetoja, tällaisia toimenpiteitä pidetään täysin normaaleina, mutta alueilla, joilla kotieläintaloutta on totuttu harjoittamaan ilman suurpetojen läsnäoloa, toimintojen sopeuttaminen suurpetojen aiheuttamiin tarpeisiin voi olla hyvin kallista. Metsästäjät voivat kokea, että suurpedot verottavat heidän saalistaan. Tätä konfliktia ei voi välttää, koska luonnonvaraiset kasveja syövät eläimet ovat suurpetojen luontaista ravintoa, ja suurpedot saattavat myös tappaa metsästyskoiria. Suurpetojen selviytyminen Skandinavian pohjoisosissa riippuu hyvin pitkälti siitä, että ne saalistavat saamelaisten kasvattamia puolivillejä poroja. Vaikka todennäköisyys, että karhu tai susi tappaisi ihmisen, on lähes häviävän pieni, ei sitä voi kokonaan sulkea pois. Ihmisten on opittava, mitä pitää tehdä riskien minimoimiseksi, ja hoitotoimenpiteitä tarvitaan, jotta riskitekijöitä voidaan välttää. Karhut ovat kuuluisia siitä, että ne rakastavat hunajaa, ja siksi karhut voivat saada aikaan huomattavaa tuhoa mehiläistarhoille, jollei pesiä ole suojattu. Aineellisten ja taloudellisten ristiriitojen lisäksi suurpetoihin, erityisesti susiin, liittyy koko joukko epämääräisempiä yhteiskunnallisia ongelmia. Osa niistä johtuu aidosta pelosta, mutta monissa tapauksissa pedot ovat alkaneet symboloida laajempia konflikteja, kuten kaupungin ja maaseudun tai perinteisten ja uusien arvojen välisiä ristiriitoja. Ratkaisujen löytäminen on mahdotonta, ellei tällaisia todellisia ristiriitoja tunnisteta ja tunnusteta.


Mittakaavaongelma


Hyvin suuri haaste liittyy siihen, missä määrin ja millä tavoin suurpedot käyttävät ympäristöä. Lähes kaikkien yksittäisten suurpetojen elinalueet ovat yli 100 km2 suuruisia ja joillain alueilla yksilöt voivat vaellella jopa kymmenkertaisella alueella. Lisäksi ilves ja ahma ovat tarkkoja reviireistään. Näin ollen suurpetojen tiheys tietyllä alueella on hyvin alhainen, mutta kannat ulottuvat tuhansien tai kymmenientuhansien neliökilometrien suuruisille alueille. Tämän vuoksi suurpetojen kannat harvoin mahtuvat minkään hallinnollisen alueen kuten valtion tai läänin sisälle. Euroopassa tällä hetkellä olevista 33 suurpetokannasta vain neljän elinalue ei ylitä valtakuntien rajoja. Yhteistyötä siis vaaditaan naapurivaltioiden välillä, kun laaditaan suojelusuunnitelmia niiden yhteisellä vastuulla oleville suurpetokannoille.


Globaali ajattelu


Euroopan unioni on antanut Euroopan suurpetojen tilanteen ja suojelun parantamiseksi tehdylle aloitteelle (Large Carnivore Initiative for Europe, LCIE) tehtäväksi laatia suuntaviivat tukemaan maita ja valtioita kannanhoitosuunnitelmien valmistelussa. LCIE on Maailman luonnonsuojeluliiton (IUCN) lajiensuojelukomission (Species Survival Commission) alainen asiantuntijatyöryhmä. Yhteistyö pelkästään eri EU-maiden välillä ei ole kaikissa tapauksissa riittävän laajaa. Muiden Euroopan neuvostoon kuuluvien maiden osallistuminen varmistaa jo melko laajan yhteistyöverkoston, mutta työtä on tehtävä myös näiden liittoutuminen ulkopuolisten maiden kuten Venäjän kanssa, jotta kaikki tarvittavat alueet tulevat katetuiksi. Esimerkiksi Baltian ja Dinaaristen vuorten suurpetokannathan ulottuvat useisiin EU-maihin, maihin, jotka eivät ole EU:n jäseniä, mutta kuuluvat Euroopan neuvostoon, sekä maihin, jotka ovat näiden molempien ulkopuolella. Tällaisen kokonaisia kantoja koskevan lähestymistavan tavoitteena on kehittää riittävän kattavat yleiset periaatteet ja käytännöt, jotta lajien säilyminen myös tulevaisuudessa voidaan turvata. Tämä ei onnistu, elleivät kannat ole riittävän suuria kestämään kaikenlaisia satunnaisia ilmiöitä kuten tauteja, salametsästystä, elinympäristön muutoksia ja ilmastonmuutoksia, joita ne tulevaisuudessa saattavat joutua kohtaamaan. Tällaisen yleissuunnitelman on tähdättävä selkeästi yhtenäisen esiintyvyyden ja riittävän suuren kanna ylläpitämiseen, sekä säilyttämään yhteydet naapurikantojen välillä.


Paikallinen toiminta

Yksityiskohtaiset menettelytavat tavoitteen saavuttamiseksi eri eläinkannoissa tai jopa saman kannan eri osissa vaihtelevat suuresti, koska ne riippuvat paikallisista ekologisista ja yhteiskunnallisista tekijöistä. Esimerkiksi Dinaaristen vuorten karhuja pidetään eri maissa joko suojeltuna lajina tai riistalajina. Molemmat näkökulmat voivat olla sopusoinnussa karhujen suojelun kanssa, kunhan niitä toteutetaan ja seurataan huolellisesti. Ehdotetussa strategissa tällainen paikallinen liikkumavara, joka mahdollistaa hoitokäytäntöjen sopeuttamisen paikallisiin olosuhteisiin yhteistä päämäärää unohtamatta, on hyvin tärkeää - kutsumme sitä "vapaudeksi rajojen sisällä" ("freedom with frames"). Ilman pragmaattista ja joustavaa lähestymistapaa paikalliset, suurpetojen naapurina asuvat ihmiset tuskin hyväksyisivät strategiaa.


Uusi eurooppalaisen ympäristön visio

Edessä oleva tehtävä on vaikea. Suurpetojen integroiminen ympäristöön kestävällä tavalla ei tule olemaan helppoa. Ristiriitojen minimoimiseksi ja kantojen elinvoimaisuuden turvaamiseksi vaaditaan monenlaisia vaikeita, teknisiä ja usein kalliita toimenpiteitä. Muutamina esimerkkeinä voidaan mainita seurantamenetelmien kehittäminen, maanteiden estevaikutusten vähentäminen, yksilöiden siirto pienten kantojen vahvistamiseksi ja kotieläintalouden käytäntöjen sopeuttaminen suurpetokantojen läsnäoloon. Kaikkein suurin haaste on muuttaa ihmisten ajattelutapoja. Onnistuaksemme meidän on tiedostettava, että suurpedot ovat kiinteä osa modernia eurooppalaista ympäristöämme. Ihmisten on hyväksyttävä näiden lajien olemassaolon oikeus ja oltava halukkaita jakamaan elinympäristönsä ja osa luonnon antimista näiden luonnonvaraisten eläinten kanssa. Ihmisten on oltava valmiita sallimaan jotain vähän villimpää kotinsa läheisyydessä. Tällainen eurooppalaisen ympäristön visio on jotain aivan uutta. Tämä on visio, jossa ihminen ei pyri dominoimaan ja kontrolloimaan kaikkia luonnon osia vaan jättää tilaa luonnolle ja eläimillekin. Viimeaikainen sekä kansainvälinen että kansallinen lainsäädäntö on avannut mahdollisuuksia tälle uudelle ajattelulle. Idea on rohkea ja nyt meidän on saatava se toimimaan - ja suurpedot saattavat olla tässä päättäväisyytemme tulikoe. Suurpedot ovat toistuvasti osoittaneet pystyvänsä elämään yhdessä meidän ihmisten kanssa - nyt meidän on vain löydettävä keinot elää niiden kanssa. Paradoksi on siinä, että nykyaikaisessa ruuhkaisessa maailmassamme tilan tekeminen luonnolle ja villieläimille vaatii yksityiskohtaista ja huolellisesti koordinoitua suunnittelua niin Euroopassa kuin paikallistasollakin.


Lisätietoja:

John Linnell, Large Carnivore Initiative for Europe, etunimi.sukunimi@nina.no

<< paluu etusivulle